Eilen pakottauduin lähtemään liikkeelle kun en kerta kaikkiaan jaksanut kuunnella koulusta tulleiden lasten riehumista. Ajelin ja kuuntelin musiikkia. Tulin t-risteykseen ja arvoin kaistojen välillä kumpaan suuntaan käännyn. En ollut tulossa mistään enkä menossa mihinkään.

Yritän ajatella mukavia juttuja, mutta mieleen nousee vain asioita, jotka harmittavat tai pelottavat - tai molempia.

Meillä on viimeisiä viikkoja kaksi autoa, koska olemme päättäneet luopua työsuhdeautosta. Oikeasti emme tosiaankaan tarvitse kahta autoa, vielä vähemmän kahda seitsemän hengen autoa. Toisesta autosta luopuminen tuo melkein 500 euroa enemmän käteen kuukaudessa, ja se tulee todella tarpeeseen kun pitäisi taas, lyhennysvapaan jälkeen, ruveta maksamaan asuntolainasta muutakin kuin korkoja.

Espoon jokiOnneksi mies on sanonut voivansa hyvin käydä jatkossa töissä bussilla, en jää minäkään sitten aivan jumiin tänne kotiin. Sitä paitsi  se on minun autoni ;) Mies ei olisi millään halunnut viime syksynä vaihtaa autoa, vanha olisi kuulemma kelvannut oikein hyvin, mutta minä sain puhuttua hänet ympäri. Löysinkin netin avulla juuri meille sopivan auton. Oston (ja uuden lainan) ehdoksi mies esitti, että minä sitten hoidan suurimman osan autoon liittyvistä jutuista. Sopihan se, ja auto tuli sitten luonnollisestikin minun nimiini.

Harmittaa muutkin jutut. Esimerkiksi se, että tyttöjen kovasti odottama Rovaniemen reissu isäni kanssa lykkäytyi viikolla (isä sanoi etteivät korvasienet ole vielä valmiita ensi viikolla). Ja samalla minun kovasti odottamani tapaaminen. Tänään on kuopuksen kevätjuhla päiväkodissa, torstai- ja perjantai-illat mies on poissa, lauantaina koululaisten juhla, sunnuntaiksi tuli kutsu serkkutytön ylioppilasjuhliin Turkuun. Aivan liikaa ihmisiä aivan liian lyhyessä ajassa. Saa nähdä miten raato olen kun päästään sunnuntai-iltaan..