Kaikki neljä lastani seisoivat aamulla sänkyni vieressä laulamassa minulle onnittelulaulua itse tehdyt lahjat ja kortit käsissään. Mieheni siinä lasten takana hymyilemässä. Minun perheeni. Katson lapsiani ja ihmettelen missä välissä he kasvoivat noin isoiksi, minne aika on kadonnut. Vastahan tuskailin väsymystä ja riittämättömyyttä neljän alle kouluikäisen kanssa.

Minun ihanat lapseni. Mielestäni olen pärjännyt äitinä oikein hyvin, ja tuntuu hassulta ajatella, että vielä kahta vuotta ennen esikoisen syntymää olin sitä mieltä, että en halua lapsia ollenkaan. Kaikki ovat kuitenkin olleet suunniteltuja, kaivattuja, haluttuja ja ennen kaikkea rakastettuja.

Monta kyyneltä olen äitiyden matkallani vuodattanut, milloin uupumuksesta, milloin huolesta. Kolmen vanhimman kanssa on juostu tutkimuksissa; yhdellä pahoja allergioita, toisella rakko- ja munuaisvaivoja, kolmannella puheenkehityksen viivästymä. Neljännellä on vaivana vain äitinsä luonto, olisiko jopa pahempi vaiva kuin muiden lasten ongelmat yhteensä.

Päällimmäisenä ovat kuitenkin mielessä ne kaikki pienet ja suuret onnen ja ilon, naurun ja rakkauden hetket, joita olen saanut perheeni kanssa kokea. Perheelleni kuuluu kiitos siitä, että olen saanut olla vaimo ja äiti, joskus vaikeuksien kautta, omalla tavallani, mutta silti aina hyväksyttynä ja rakastettuna.