Joskus kannattaa uskaltaa vaikka kuinka pelottaisi. Tapasin netin kautta tutun ihmisen, kaksikin, ja sain viettää vuorokauden rennossa ja mukavassa seurassa, ja kaupan päälle vielä ihanassa paikassa! Sinne päin ajaessani viimeiset kymmenen kilometriä hermostutti aivan järjettömästi, vielä pihassa hirvitti ja ehdin miettiä mitä ihmettä oikein olen tekemässä. Onneksi kuitenkin maltoin mieleni (perkele kun kerta tänne asti on tultu..) enkä karannut, sillä ovesta sisään uskaltauduttuani alkujännitys karisi nopeasti.

Olen vieläkin hieman pöllämystynyt, lähinnä kai siitä että tosiaan USKALSIN ja se ehdottomasti kannatti! Sisään asti päästyäni totesin hyvin pian, että näiden ihmisten kanssa juttu sujuu eikä pingottamiseen ole pienintäkään syytä. Minun kokemukseni mukaan tämä on aika harvinaista - että tapaa ihmisiä, joiden kanssa tuntuu heti siltä, että voi jutella kuin vanhan tutun kanssa ja olla jännittämättä oma itsensä, laukoa tyhmyyksiäkin ilman että pitäisi vajota maan rakoon, olla myös hiljaa ja nauttia hyvästä mielestä ilman kiusaantunutta oloa.

Mietin kotiin ajaessani (ennen kuin se pirun auto piiputti..) mitä minä oikeastaan jännitin etukäteen. Kai se ajatus menee jotenkin siihen malliin, että pelkää ettei toinen olekaan sellainen, millaisen kuvan on saanut, että pettyy kun on kuvitellut että tultaisiin hyvin juttuun, eikä sitten tullakaan - että omat mielikuvat särkyvät. No niin ei onneksi käynyt, päinvastoin. Toinen juttu on tietysti oma epävarmuus - vaikka toinen olisi juuri niin mukava ja ihana tyyppi kuin etukäteen luulee, niin aina on mahdollista, että itse ei 'kelpaakaan', että toinen pettyy. Ja sekös kirpaisisi kipeästi..

Sanoinko jo että kannatti uskaltaa?!