Olo on ollut aivan hirveä. Viikon puolivälin paikkeilla iski järkyttävä kipu lapaluiden väliin, tarkemmin oikean lapaluun alle. Ja päälle kunnon aivastusflunssa. Joka ikinen aivastus (noin 50 päivässä, vähintään) sai puukon kierähtämään ympäri ja uppoamaan sentin syvemmälle lapaluiden väliin. Auuuu-uuuu-uuuuh!!! Vieläkin vähän jomottaa, mutta pahin kipu samoin kuin pahin flunssa helpotti parissa päivässä (ja parina iltana vedetyn tuhdin imovane, sirdalud, trabona, voltaren -kuurin avulla).

Sen jälkeen alkoikin karmea kuvotus - ei vatsatautioksetus kuitenkaan vaan... vähän niin kuin alkuraskauden jatkuva pahoinvointi, 24/7. EI ei ei ei... raskaana? Katse kalenteriin helpotti - paitsi että edelleen kuvottaa (yleensä kerran kuussa vain päivän, korkeintaan pari). Siis ei kai...? Kyllä olisi maailman huonoin ajoitus. Edelliset jo aika isoja, olen vihdoin päässyt uudelleen opintojen makuun ja kaiken huippu, vajaan kahden kuukauden kuluttua olisi se kauan odotettu leikkaus. Aika yllätys olisi, huomioiden että piuhat ovat olleet poikki viimeiset kuusi ja puoli vuotta... mutta eihän se mahdotonta ole.

Miehen kanssa puhuttiin mahdollisuudesta (joka on oikeasti to-del-la pieni, niin pieni että se olisi sitten viimeinen mahdollisuus, mikä ei helpota jos asiasta jotain joutuu päättämään), eikä se tietysti mikään katastrofi olisi, alun pitäenhän me halusimme viisi lasta. Paitsi että sitä ennen minä en halunnut yhtään  =). On tässä tietysti sekin pointti, että siihen piuhojen katkaisuun (tai klipsit sinne laitettiin, mutta tuo katkaisu kuulosta niii-iin paljon paremmalta) oli ihan oikeat terveydelliset syyt - raskaus olisi siinäkin mielessä jonkinlainen riski.

No joo, tulipa jauhettua. Mahdollisuus/riski olla raskaana on lähes olematon, mutta pakko tämä oli sylkäistä jotenkin päästä pyörimästä. Enkä minä oikeasti osaa yhtään sanoa kumpi olisi parempi juttu, se että olisin raskaana - vai että en olisi.