Se on sitten hiihtoloma. Ai mikä hiton loma? Opiskelujen kanssa on aivan hirvittävä kiire, mutta ainakin vielä olen onnistunut uskottelemaan itselleni että handlaan tämän kyllä kunnialla kotiin. Tämä 'hiihtolomaviikko' on nyt käytettävä tehokkaaseen opiskeluun, sillä vaikkei luennoilta mitään lomaa tähän hätään olekaan, niin lapsiltapa on...

Saako äiti hurrata kun lapset ovat melkein viikon anoppilassa? Jos hyvän äidin pitäisi olla suru puserossa ja nyyhkiä ikävää koko ajan, niin minä en sitten ole hyvä äiti. Veimme siis lapset viikonloppuna Miehen vanhempien luo hiihtolomaa viettämään, siitä johtuu tämä viiden päivän päivitystauko, lähdimme perjantaina iltapäivällä ja tulimme takaisin KAHDESTAAN myöhään sunnuntai-iltana.

Voi autuus tätä rauhaa ja hiljaisuutta. Mieskin on vielä töissä. Voi syödäkin mitä lystää eikä tarvitse laittaa ruokaa kenellekään jos ei satu huvittamaan. Mies osaa huolehtia omista syömisistään (toivottavasti, muuten sille tulee ankea viikko). Kyllä se ikävä varmasti vielä tulee, mutta ei sentään kahden vuorokauden jälkeen. Sitä paitsi lapsilla on hauskaa ukin ja mummin luona, miksi ihmeessä minulla pitäisi olla kurjaa. Lapseni ovat ihania, ja arki on sitä 'oikeaa' elämää josta nautin, mutta välillä on mukavaa saada pieni katkos arkeen ja omaa aikaa muutenkin kuin vartin pätkissä. Meidän perheessä kaikki jaksavat paremmin pienen breikin jälkeen, onneksi siihen on mahdollisuus (tiedän hyvin ettei kaikilla sitä ole).

Kun nyt mietin uudelleen... kyllä tämä lähes lomalta tuntuu!