Lauantain aprillipikkujouluissa oli hauskaa, paljon ihania ihmisiä, mielenkiintoisia keskusteluja sekä hervotonta naurua. Niin kuin moni muu on jo ehtinyt todeta, olisi ollut kätevää osata kuunnella ja osallistua moneen keskusteluun yhtä aikaa. Välillä oli mukava olla vain hiljaa ja antaa kaikkien puheiden sekoittua, poimia pätkä puhetta sieltä, toinen täältä, nauttia naurusta ja ihmisten hyvästä tuulesta. Oli myös ihanaa nauraa katketakseen hölmöille jutuille, samoin oli antoisaa välillä keskittyä yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan ja puhua hieman vakavampiakin. Plevna osoittautui oivaksi paikaksi, mutta suurkiitos mukavasta illasta kuuluu miittiin osallistuneille bloggaajille! Ja Antille!

Taksijono onkin sitten ihan oma kertomuksensa, huhhuh. Mikähän kumma siinä on, että suomalainen mies niin kovin usein tuntee tarvetta avautua ventovieraalle aamuyön tunteina taksia odotellessa (tähän väliin on pakko huomauttaa, että bloggaaminen on TIETENKIN aivan eri asia, nih). Ensin liimaudutaan kylkeen ja yritetään a) päästä naisen mukaan tai b) saada nainen lähtemään mukaan, sinällään ei kai ole väliä kumpaa yrittää, päämäärä lienee joka tapauksessa sama. Nämä tyypit on yleensä helppo tipauttaa maan pinnalle, olennaista taitaakin olla miten sen tekee. Eräs ystäväni on tässä taidossa todella hyvä, hän osaa tasapainotella ystävällisyyden ja vittuilun välillä niin hauskasti, että yleensä miehet sekä nauravat että tajuavat nostella tiehensä. Minä en ole niin hyvä suustani, että homma olisi noin kivutonta.

Lauantaina koettiin taas se sama tarina, eli koska en halua olla tahallani ilkeä, päädyn olemaan liian kiltti. Muutaman yrityksen ja minun ystävällisten, mutta kylmäkiskoisten kommenttieni jälkeen kundi tajusi vonkaavansa turhaan, mutta ei kuitenkaan tajunnut häipyä. Ja sitten se alkoi. Avautuminen. Kuinka vaimo jätti kolme vuotta sitten, otti lapset ja lähti toisen matkaan. Jne. Jne. Nyt vaimo haluaisi takaisin (ei millään pahalla, mutta vaikea uskoa..), mutta hänhän ei siihen suostu. Loistava syykin oli. Suomalainen mies ei kuulemma ole mies eikä mikään jos ottaa akan takaisin vieraan jäljiltä. Kaveritkin kuulemma nauraisi. SIIS VOI HYVÄ HELVETTI... ihan oli lähellä että en räjähtänyt. Raukka oli tosissaankin vielä. Ei voi kuin ihmetellä tuollaista elämän arvojärjestystä.

Sen verran tyyppi koetteli hermoja, että jonon kärkipään tuntumaan päästyäni sanoin suorat sanat muutamalle ääliölle, jotka  kyselivät edessäni olleilta harrikkakundeilta ensin samaan kyytiin mahtumista (mikä oli vielä ihan ok, mutta suunta ei ollut sama), ja sitten aikoivat tyynesti jäädä siihen kohtaan jonoon, minun eteeni. No eivät sitten jääneet ;)  Ja harrikkakundeillakin näytti olevan varsin hauskaa. Pääsinpäs sanomaan.

Majapaikassakin odotti mukava yllätys. Talon isäntä ja mieheni olivat vasta menossa nukkumaan juteltuaan yön oluen ja mallasviskin voimalla. Talon emäntä oli kuulemma mennyt maate jo hyvissä ajoin ja luvannut aamulla hoitaa oman lapsensa lisäksi myös meidän lastemme aamutoimet ja ruokkimiset, jotta me juhlimisen raskauttamat voisimme nukkua sen minkä nukuttaa. Ja kyllä sitten nukuttikin.