Koko keväänä en ole jaksanut keskittyä sen vertaa, että olisin edes lehtiä lukenut. Aikakauslehtiä en ole lukenut ollenkaan, Hesarin tilauskin olisi ollut fiksua pistää poikki kun lehti meni muutaman kuukauden ajan suoraan paperinkeräykseen. Mies ei sitä ole koskaan lukenutkaan, mitä nyt joskus jos jonkun kiinnostavan jutun olen nenän alle työntänyt.

Eilen sitten selailin aikakauslehtipinoa pienemmäksi, että saan vietyä niitä takaisin äidille, joka pistää ne edelleen ystävilleen kiertoon. Eräässä lehdessä (en muista missä) oli juttua parisuhteen vaikeuksista, ja siinä sanottiin, että suhde helpottuu kun selviää ensimmäisistä kymmenestä vuodesta. Siis mitä?! Jotenkin tuntui oudolta ajatella parisuhdetta 'selviytymisenä', ainakaan kymmentä vuotta..

Kysyin mieheltä onko tämä nyt ollut niin vaikeaa selviytymistä, tämä meidän 13-vuotinen yhteiselämä. Parisuhteen vaikeinta aikaa, taistelua. Tulimme siihen tulokseen, että ei ole ehtinyt pahemmin kipuilla, kun ensimmäinen lapsi syntyi puolentoista vuoden yhdessäolon jälkeen, ja viiden vuoden sisään lapsia tuli neljä. Yhtä aikaa ihanaa ja rankkaa. Toisena päivänä rakkaus mieheen ja lapsiin pakahduttaa, toisena voisin mielihyvin lahjoittaa koko porukan ensimmäiselle vastaantulijalle.

Itse luulisin, että meille kriittisin aika parisuhteen tulevaisuuden kannalta on juuri nyt. Arki on alkanut helpottaa kun talossa ei ole enää aivan pieniä lapsia, kun kaikki syövät, pukevat, pesevät ja hoitavat muut hommansa itse, kun lapsista alkaa olla oikeasti myös apua huushollin pyörittämisessä. Yhtäkkiä kädet ja mieli ovat hämmästyttävän usein vapaina velvollisuuksista.

Nyt olisi siis aikaa myös itselleen, ja helposti käy niin, että ne menot ovat nimenomaan niitä omia, eivät puolison kanssa yhteisiä. Jos me nyt alamme ottaa kiinni sitä kaikkea tekemistä, joka jäi muka väliin pikkulapsiaikana, niin luulenpa, että siinä vaiheessa kun lapset yksi toisensa perään muuttavat pois, me saatamme ihmetellä kuka tuo toinen tuossa vieressä on, niin kuin OIKEASTI. Se on vissiin sitä kuuluisaa erilleen kasvamista. Kai me kasvaisimme erilleen jos kovasti eri suuntiin alkaisimme kurottaa.

On meilläkin riidelty ja hiottu särmiä, ihmettelen miten selvisimme vaikkapa ensimmäisestä yhteisestä vuodesta.. Usein sanotaan, että alussa on ruusuista ja auvoista tutustumista, mutta meillä kyllä tutustuttiin törmäilyjen kautta, riideltiin, huudettiin, kiroiltiin, itkettiin, käytiin jäähyillä ja kiristeltiin hampaita, mökötettiin ja pidettiin mykkäkoulua.

Ja jotenkin vain kaikki sitten lopulta loksahti kohdalleen ja me toistemme rinnalle. Riidellään meillä vieläkin, mutta vuosien kuluessa on ollut vain muutama isompi yhteenotto, ja ne on kaikki selvitetty ja käyty läpi - ja osattu jättää sinne minne kuuluvat eli menneisiin juttuihin. Luottamuksesta on tullut itsestään selvä osa parisuhdetta.

Totta kai välillä tulee mieleen, että enhän minä oikeasti voi tietää mitä toinen ajattelee ja poissa ollessaan tekee, mutta niinhän se on, eikä sille mitään voi. Elämääni ja voimiani hukkaisin, jos ilman syytä ja oikeaa epäilyä alkaisin tuollaisia miettiä. Yhteisten juttujen lisäksi ne omatkin menot on toiselle suotava ilman mustasukkaisuutta ja epäilyjä, haluanhan niitä itsellenikin, omia menoja, omia ystäviä.

Ehdottoman tärkeää on päästä tuulettumaan silloin, kun se oman äijän naama ja tekemiset tai tekemättä jättämiset ärsyttävät oikein urakalla, sillä niitäkin päiviä on aivan riittävästi. Olen huomannut, että yleensä se vitutus ja ärsyyntyminen syntyy enemmän omasta väsymyksestäni ja pahasta olostani kuin miehen tekemisistä. Ja mies on myöntänyt saman pätevän itseensä. Silloin on ihan turha lässyttää yhteisestä ajasta ja yhdessä tekemisestä. Silloin omat menot ja pienet irtiotot auttavat ainakin minua jaksamaan arjessa. Mies ei jostain syystä niitä ole niin kaivannutkaan, ehkä sen takia minua ei mustasukkaisuus ole ihmeemmin vaivannut.

Meillä on miehen kanssa muutenkin kuin omien menojen suhteen erilaiset intressit, ja olemme luonteeltakin aika erilaisia, monesti ihmiset vähän ihmettelevät meidän yhdessäoloamme. Perusasiat eli elämänarvot ja maailmankatsomus ovat kuitenkin hyvin samanlaiset, ovat olleet alusta asti, ja se kantaa näköjään todella pitkälle. Olen onnellinen että tapasimme ja päädyimme ensimmäisen, epäonnistuneen seurusteluviritelmän jälkeen uudelleen yhteen, sillä näen kyllä ne muutkin polut, joille olisin aikanani voinut lähteä, eikä siellä suunnassa olisi ollut ainakaan helpompaa edessä.

Voisin hyvin olla nyt aivan erilaisessa tilanteessa, en nimittäin usko kohtaloon enkä jumalaan. En myöskään suureen rakkauteen enkä ainoaan oikeaan puolisoon. Sattuma ja loputtomat valinnat kuljettavat ihmistä eteenpäin ja kaikki voisi olla aivan toisin, ei välttämättä sen huonommin tai paremmin, erilailla vain. Niin paljon kamaliakin asioita tapahtuu, että en mitenkään voi enkä halua uskoa kaikella olevan joku perimmäinen tarkoitus, kohtalo.

Välillä tulee paskaa niskaan. Niin se vain on, ja sen jälkeen ei voi muuta kuin nousta ylös, ravistaa pahimmat ryönät pois ja jatkaa eteenpäin. Toivoa että jaksaa, että löytää tarpeeksi asioita, joiden takia kannattaa vielä ponnistella. Ehkä elämä olisi helpompaa, jos voisi maahan lyötynäkin uskoa kaikessa olevan jotain järkeä, mutta minun mieleni ei millään taivu sellaiseen ajatteluun.

Tästä tuli näköjään aika rönsyilevä ja sekavakin juttu, mutta kaikenlaista on tullut pyöriteltyä mielessä viime aikoina. Ihmettelevä olalletaputus ja kiitos niille urheille, jotka tänne asti ovat jaksaneet lukea.