Eilen illalla suunnittelin, että lähtisimme koko perhe tänään retkelle meren rantaan, suojeltuun lehtometsään, lahden pohjukkaan, jossa joki laskee mereen. No juu ei sit kuitenkaan. Heräsin aamulla lasten riitelyyn ja tappeluun ja päätin saman tien, että lähden yksin. Onneksi en ollut ehtinyt puhua lapsille suunnitelmistani, joten kukaan ei joutunut pettymään. Keräsin vähän eväitä reppuun, hatun päähän, kameran ja jalustan kainaloon ja lähdin ennen puolta päivää reissuun.

Kadotin täysin ajantajun kävellessäni metsässä, rämpiessäni rantaruovikossa, istuskellessani kivillä ja mättäillä. Luonnontilaiset lehtometsät, lehtometsät yleensäkin, ovat sen verran harvassa tässä maassa, että niihin ei kovin usein eksy. Ehkä siksi se vehreys jaksaa hämmästyttää, maisema ei muistuta lehmuksineen ja jalavineen lainkaan tyypillistä suomalaista, karuhkoa metsää, jossa kasvaa pääasiassa mäntyjä ja kuusia. Kameran lisäksi olisi pitänyt olla mukana myös nauhuri, lintujen laulu ja sen voimakkuus olivat jotain mieletöntä.

Vietin paljon aikaa joen rannassa, pysähdyin siellä myös syömään eväitä. Istuskelin pitkään mietiskelemässä mahtavan, lahouttaan myrskyssä kaatuneen kuusen juurella veistellen aikani kuluksi pienen kaarnaveneen. Joen rannassa oli muutama pikkupoika onkimassa, eivät ne mitään näyttäneet saavan, mutta hauskaa oli senkin edestä.

Aika kului huomaamatta, olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta kameran puoligigainen muistikortti oli täynnä, taivaanrantaan alkoi kerääntyä tummia pilviä, ja epäilin minua jo muutenkin kaivattavan kotona. Tuntui ettei koko reissuun mennyt kuin tunnin verran, mutta todellisuudessa olin metsässä reilusti yli kolme tuntia - toinen mokoma olisi mennyt kevyesti.

Ehkä ensi kerralla menemme sitten jo koko perheen voimin..