Tylsää. Ei huvita. Mikään.

Pitäis sitä ja tätä. Lukea tenttiin ja väsätä luentopäiväkirjaa ja valmistella alustusta ja kirjoittaa esseetä ja tietysti tehdä lapsille ruokaa. Ei just nyt jaksa.

Kuukausi aikaa on kadonnut jonnekin. Noin vaan hups hei. Pojan sairastelu (neljä viikkoa pois koulusta, siitä viikko sairaalassa) kadotti ajan lisäksi näköjään myös kaiken energian ja aloitekyvyn. Istun vain ja tuijotan telkkaria, leikin naamakirjalla tai neulon.

Muutamana aamuna poika on itkenyt yhä kipeää suutaan, mutta koulupäivät ovat kuitenkin sujuneet hyvin, eikä hänellä ole ollut vaikeuksia saada muita kiinni. Onneksi näin lukukauden aluksi ensimmäinen kuukausi on mennyt lähinnä kertailuun eikä uutta asiaa ole juurikaan tullut.

Elämän palaaminen normaaliksi on ollut takkuista lähinnä minulla, muu perhe näyttää palanneen kivuttomasti arkeen. Huoli oli kai kovempi ja syvemmällä kuin arvasinkaan kun tämä tuntuu nyt niin hiton vaikealta. Tai sitten se on vaan tämä saakelin syksy - tai ei syksy, oikeasti pidän pimenevistä illoista ja sateesta, mutta syksyn jälkeen tulee väistämättä talvi. Kylmä. Pitkä. Tuskallinen. Masentava.

Huokaus. Onneksi on joulu. Sitä rakastan.