Esikoisen tauti alkaa helpottaa. Viikko on kulunut sairaalassa tiputuksessa, ja edelleen juominen ja syöminen on niin vaivalloista, että eilisen puoli litraa nestettä, yksi paahtoleipäviipale ja puolikas pulla (heh, poika sai ihan mitä vaan mitä suostui yrittämään syödä) olivat tuuletuksen arvoinen suoritus. Ja mikä parasta lääkäri antoi kotilomaluvan viime yöksi. Poika pääsi iltalääkkeiden jälkeen kahdeksan aikaan kotiin ja tänään piti olla vasta aamuyhdeltätoista takaisin.

Sairaalassa tuli lisää hyviä uutisia. Koska tippaa ei ravinnon takia enää tarvitse ja lääkkeiden ottaminenkin onnistuu tabletteina, lääkäri antoi pojalle luvan lähteä takaisin kotiin; huomenna täytyy mennä osastolle kontrolliin (ja todennäköisesti joka päivä sen jälkeen vielä jonkin aikaa), mutta muuten saa olla kotona. Virallisesti olemme kuulemma vasta kotilomalla, mutta lääkäri veikkasi ettei sairaalaan tarvitsisi enää jäädä yöksi. Toistaiseksi ei vielä saa mennä kouluun, ettei rikkinäisten limakalvojen kautta tule mitään inhottavia lisätulehduksia.

Kirkkaanpunaiset, rupiset ja turvonneet huulet sekä punareunaiset, verestävät, laihtuneissa ja kalpeissa kasvoissa syvälle uponneet isot silmät saavat pojan näyttämään aika spookyltä, enkä yhtään ihmettele että poika kieltäytyi edes harkitsemasta kouluun menoa ennen kuin silmät ja suu ovat parantuneet enemmän.

Pojalla on siis edelleen iholla leesioita (punainen alue, josta iho kuolee ja kuoriutuu pois), suun limakalvot, kieli ja huulet rikki sekä silmät tulehtuneet, mutta koska tilanne ei ole pahentunut muutamaan päivään, voi hyvällä syyllä olettaa että paraneminen alkaa. Paino on tippunut reilusta 30 kilosta vähän liikaa, poika painaa nyt 26,4 kiloa, joka on aivan liian vähän 140 senttiselle. Syöminen sattuu ja on hidasta, eli edessä on aikamoinen vahtiminen ja tuputtaminen että poika söisi ja joisi vaaditun minimimäärän päivässä.

Vielä ei uskalla julistaa tautia voitetuksi, mutta pienen helpotuksen huokauksen voi jo antaa tulla.