Mä olen ihan puhki. Olen juossut muutaman yhdistyksen/luottamustoimen kokouksissa eikä loppua näy. Viime viikolla oli yksi kokous, tällä kaksi, ensi viikolla kaksi, sitä seuraavalla kaksi, sitä seuraavalla taas yksi jne. Yhdessä siirryn puheenjohtajaksi vuoden vaihteessa, toisessa olen sitä jo neljättä vuotta, kolmannessa olen jäsensihteeri. Kokouksiin ja etenkin niiden valmisteluun menee ihan järjettömästi aikaa. En mä oikeasti valita, sillä homma on kivaa niin kauan kuin porukassa riittää intoa ja virtaa ja jengiä on tarpeeksi. Tällä hetkellä näin on. Se toinenkin puoli on kyllä koettu; ihmiset eivät vastaa viesteihin, ketään ei kiinnosta, kukaan ei viitsi tehdä mitään ja koko homma kärsii kuolonkankeudesta.

Mutta en mä noiden juttujen takia ole puhki. Tai välillisesti kyllä. Opiskelu on hieman kärsinyt näistä kokouskiireistä ja keskiviikkona väsäsin pitkälle yöhön erästä opiskelujuttua, joka piti palauttaa torstaina klo 12. Unta 2,5 tuntia, aamulla vielä muutaman tunnin duuni ja työn palautus vain 15 minuuttia myöhässä. Täytyy kyllä tunnustaa että hävettää ihan kybällä. Se mun tekstini on nimittäin huonoin ikinä! Ihan kauheaa skeidaa. Miehelle sanoin että käytän toisen sallituista poissaoloistani skippaamalla kokoontumiskerran, jolla ko. töitä käsitellään. Ei vaan pysty, tuli raja vastaan siinä kuinka paljon noloutta kestän kerrallaan.

Mies tulee tänään työmatkalta, huomenna tulee muurari heittämään hinta-arvion takan uudelleen muuraamisesta, sunnuntaina Turkuun kummipojan synttäreille. Eilen oli muuten illalla aika vinkeä olo kun unta oli pohjalla vain se pari tuntia, mies oli poissa ja täällä oli viitisen tuntia omien neljän lapsen lisäksi myös kuopuksen kavereita, kolme tokaluokkalaista tyttöä. Lapset lauloivat SingStaria ja pitivät muutenkin käsittämätöntä kikatus- ja kiljuntamekkalaa. Ja mua vaan nauratti vaikka tavallisesti iskisi hedari.

Tänään on lepopäivä, en tee yhtään mitään, mutta sitten pitää taas liimata kirja näppeihin ja tehdä jotain sen eteen, että ensi viikon teksti yltäisi joten kuten siedettävälle tasolle ja kehtaisin taas näyttää naamaani luennolla.

Kukkis, en ole vieläkään ehtinyt ajatella sitä musameemiä enkä lähettää niitä Christy Mooreja - mutta en ole unohtanut!