Esikoisen hyppäys alakoulusta yläkoulun puolelle tuntuu näin äidin vinkkelistä hurjalta. Päivät ovat pitkiä (informaatioteknologiapainotus ja ranska lisäävät molemmat 2 viikkotuntia normaaliin, yht. 34 h/vko) ja siihen päälle vielä pitkä koulumatka (50 min - 1 h yhteen suuntaan)  ja läksyt. Väittäisin että olisi aikuisellekin uuvuttavaa. Käytännössä poika tulee koulusta neljän maissa, tekee läksyjä kuuteen, sitten on pari tuntia aikaa ennen klo kahdeksan iltapalaa, jonka jälkeen lukemista sängyssä ja valot pois klo 21.30. Aamulla herätyskello soi 6.30 ja siitä se taas lähtee saman kaavan mukaan.

Vielä näyttää riittävän motivaatiota, uusi koulu ja uudet kaverit (vain kaksi ennestään tuttua koko koulussa) ovat kivoja ja koulu helppoa, mutta saa nähdä mitä käy kun koulutyö pyörähtää tosissaan käyntiin ja syksy etenee. Kohta puoliin aamulla alkaa olla pimeää kouluun lähtiessä ja sama juttu iltapäivällä kotiin tullessa.

Blogi on päässyt unohtumaan melkein kokonaan, mutta henki pihisee vielä, blogissa juuri ja juuri, minussa levännein ja uudistunein voimin. Kesä alkaa kääntyä syksyyn, ulkona on viileää ja sateista, sisällä lämmintä ja mukavaa. Enää viikko ja lapsilla alkaa taas koulu, mutta eipä tuo ihmeemmin ärsytä eikä ahdista.

Pää sai kummasti lepoa ja latausta kesän reissusta, telttailimme Saksassa ja Tanskassa muutaman viikon pääosin omalla porukalla, hetkellisesti pikkuveljen kuusihenkisellä perheellä vahvistettuna. Minäkin, suuri kontrollifriikki, onnistuin nauttimaan hurjasti reissaamisesta ilman suunnitelmia. Meillä oli vain laivaliput Helsingistä ja Helsinkiin, loppu muotoutui reissatessa - siksi emme kärsineetkään lainkaan täällä Suomenna vallinneesta kolean sään kirouksesta; kun ilma viileni, vaihdoimme maisemaa.



Flickristä löytyy lisää kuvia reissusta.

Viime viikonloppuna tuli vietettyä jo perinteinen "tätifestari" (DBTL) Timotädin luona Turussa; hauskaa oli tälläkin kertaa ja homma otettaneen taas ensi kesänä uusiksi.

Vittu että välillä väsyttää. Olisi tenttiinlukua ja esseenkirjoitusta, kokousta kokouksen perään. Onneksi kesä on ihan justiinsa tuloillaan, vaikka tämän viikon sääennusteiden katsominen ei juuri vakuuta. Onhan se aika hurjaa että viikonloppuna lämpötila huiteli lähes hellelukemissa, ja nyt luvataan jopa pakkasöitä. Ei tarvis enää toukokuussa.

Ei tässä tämän kummempaa, itse asiassa olen yllättävän tyytyväinen kaikkeen ympärillä pyörivään.

Paitsi tietysti Blogilistaan.

Joskus ihmettelee miten jotkut firmat ovat vielä pystyssä.

Esimerkiksi sellainen, joka ei ensin osaa hommaansa, sitten antaa puolen päivän työn odottaa tekijäänsä (keskeneräisenä) kaksi viikkoa ja lähettää karhulaskun puolen vuoden kuluttua, vaikka ei ole koskaan lähettänyt sitä ensimmäistäkään laskua! Ja kaiken huipuksi yrittää laskuttaa sovitun 150-200 euron sijaan reilusti yli 300 euroa.

Mutta nyt just en ehdi enkä jaksa tapella niiden kanssa puhelimessa.

Se on sitten näköjään kevät - sen tietää siitä, että sokerimuurahaiset tekevät jälleen kaikkensa vallatakseen kämpän.

On ne vaan tyhmiä otuksia, joka vuosi ne ryömivät koloistaan (tai lentävät etelästä tai missä ikinä talvensa viettävätkään, ei kauheasti kiinnosta), ja levittäytyvät joka paikkaan, vaikka joka ikinen vuosi ne myös häviävät taistelunsa ja suurin osa populaatiosta kuolee kammottaviin myrkkyansoihin tai joutuu julmasti tallatuksi. Luulisi idiootinkin jo oppivan ettei ehkä kannattaisi tunkea sisätiloihin.

Tai hei, ehkä ne saavatkin jotain kieroa tyydytystä siitä kun onnistuvat jotenkin löytämään tiensä viattoman rouvasihmisen hiuspohjaan ja saavat samaisen rouvashenkilön panikoimaan mahdollisista täistä tai kirpuista! Rouvasihminen sen sijaan ei tosiaankaan ymmärrä mihin ihmeeseen tämä maailma tarvitsee sokerimuurahaisia.

Muurahaisia päässä... anna mun kaikki kestää.

Tekisi mieli valittaa tuosta hiton moskasta, jota taivaalta taas tipahti viikonloppuna, mutta en taida viitsiä. Tästä on muutenkin jo kovaa vauhtia tulossa jonkin sortin valitusblogi. Viime aikoina ei ole kirjoittaminen pahemmin iskenyt, paitsi silloin kun vituttaa. Aivan - juuri näin blogi muuttuu kitinävikinäfoorumiksi, vaikka ei minulla ihan oikeasti ole mitään oikeaa valittamista, ei tosin mitään ihmeempiä huippujaan ole täällä päin näkynyt. Keksi siinä sitten jotain kirjoitettavaa kun en oikein osaa tyhjänpäiväistä lätinääkään suoltaa - paitsi mitä tämä sitten muka on? Metabloggausta, jee!

No niin, Hestia, lopetapa jo se tyhjänpäivänen lätinä ja lue vaikka kirja. 

Hiihtoloma oli ja meni, uusi Visa-korttikin ehti lomalle mukaan kun ei jääty odottelemaan postia vaan haettiin se itse Lauttasaaresta. Tai loma ja loma. Mulla mitään lomaa opiskelusta ollut, eikä miehellä töistä. Lapset olivat sukulaisissa koko viikon ja kuumeessa suurimman osan ajasta. Ensin meinasimme hakea porukan kotiin, mutta mikäs järki olisi ollut kipeitä lapsia ajeluttaa 500 kilometriä kun isovanhemmatkin vakuuttivat pärjäävänsä aivan hyvin. Ja niinhän ne pärjäsivätkin.

Aikamoista ajamista lasten lomailu vaati, matkaa oli yhteensä 500 kilometriä (yksi lapsista minun isäni luona, loput miehen vanhemmilla) ja se siis ajettiin kahtena peräkkäisenä viikonloppuna eestaas, minä ja mies olimme kummallakin kerralla vain yhden yön reissussa. Sekä ajaminen että kyydissä istuminen on ihan mukavaa, mutta selkäni ei tykännyt yhtään, saa nähdä kuinka kauan sen toipumiseen taas menee, on nimittäin v-mäisen kipeä.

Muuten ei mitään ihmeellistä edelleenkään, samaa vanhaa arkea - ja se sopii minulle oikein hyvin, en nyt kaipaa mitään mullistuksia mihinkään suuntaan. Jos jotain voisi olla toisin, niin korkeintaan huolisin vähän enemmän tarmoa itselleni, olen ollut aivan käsittämättömän laiska! Neulontarintama on ainoa, jolla olen saanut jotain kunnollista aikaiseksi (jos jotakuta kiinnostaa, käsityöblogissani voi käydä kurkkaamassa, olen siellä ollut viime aikoina jonkin verran aktiivisempi kuin täällä). 

Olen kai jossain määrin addiktoitunut neulomiseen ja nyt taidan harrastaa jonkinlaista paniikkineulontaa kun pelkään että neulomiseen tulee pakkotauko. Kämmenessäni on joku ihme kipeä pahkura nimettömän juuressa ja lääkäri lähetti jatkotutkimuksiin, minulla on maaliskuun lopulla aika Töölön sairaalaan käsikirurgille. Tuskin siinä mitään ihmeellistä on, mutta onhan se hyvä että tutkitaan.

Nyt pitäisi pikapikaa palauttaa mieleen käteisen käyttämisen salat. Jaa, että miksi? No kun meidän korttimme mitätöidään. Tähän asti siinä, että meillä on yksi yhteinen tili, johon meillä molemmilla on oma kortti (pankki/Visa), ei ole ollut muuta kuin hyviä puolia, mutta nytpä tuli eteen SUPERiso huono puoli. Luottokunta otti yhteyttä (joo, synnynnäisesti epäluuloisena tein pari strategista liikettä tarkistaakseni, että minua ei yritetä huijata), koska he epäilevät korttiemme numeron joutuneen ulkomailla vääriin käsiin. Ja kun on vain yksi tili, ja Visa-ominaisuus on yhdistetty sen pankkikortteihin... jep. Kivaa.

Tänään ehtii vielä nostaa käteistä pankkipuolella, Visassa on jo sulku, aamulla kortit eivät toimi enää ollenkaan. Hyvällä tuurilla saamme uudet kortit perjantaiksi, huonolla tuurilla vasta ensi viikon keskiviikkona. Käteisellä siihen asti.

Ei se muuten mitään, shit happens, mutta ensi viikolla on lasten hiihtoloma, ja lauantaina olisi tarkoitus lähteä ajamaan Itä-Suomeen päin. Vähän vituttaa, mutta parempi tietysti näin, kuin että joku molopää olisi ehtinyt tilata Visallamme vaikka.... no, jotain kallista.

Pitkästä aikaa on kivaa istua luennoilla, sosiaalipsykologia tuntuu muuttuvan luento luennolta vain kiinnostavammaksi, eikä viestinnässäkään ole valittamista. Tämän vuoden puolella ei ole vielä ollut tenttejä, mutta viime vuoden viimeisestä - joka tuntui jo tenttitilanteessa menevän hyvin - napsahti nelonen, olen erittäin tyytyväinen. Kohtuullisen hyvin olen pitänyt stressiminänä kurissa ja ottanut sekä opiskelun että muun toiminnan rennosti. Ja kas kummaa, hommat ovat silti hoituneet, eikä maailma ole livennyt radaltaan. Ikävä kyllä nyt alkaa alkuvuoden rötväily ja suhteellinen kiireettömyys vähitellen väistyä, sillä tentit alkavat lähestyä ja uusia kursseja alkaa tiheämpään tahtiin kuin vanhat ehtivät loppua.

Monta vuotta olen onnistunut välttämään päällekkäisiä luentokursseja, mutta nyt ei onnistunut minkäänlainen temppuilu. Tiedossa siis stressiä ja hampaiden kiristelyä. Olen nykyään erittäin tunnollinen luennolla istuja, yksikin väliin jäänyt kerta saa epävarmuuskertoimeni ampaisemaan taivaisiin - aivan varmasti juuri sillä luennolla käsiteltiin jotain äärettömän tärkeää, sellaista mitä ilman tentti ei mene läpi ja kaikki muu opittu on turhaa liirumlaarumia. Ei tarvitse sanoa ääneen, tiedän että tuo on totaalisen järjetöntä, mutta minkäs sitä perusluonteelleen voi, kontrollifriikki mikä kontrollifriikki. Saa nähdä miten sekopäiseksi yllyn arpoessani kummalle päällekkäisistä luennoista menen, ja hommassa on tietysti sekin riski, että jään luentosalien puoleen väliin paikoilleni pyörimään.

Tällä viikolla nähdään nyt sitten jälleen kerran ihan live-esityksenä miksi Etelä-Suomessa ei tarvitsisi tulla lunta koko talvena. Nyt lunta on ainakin täällä Espoossa noin viisitoista senttiä, mutta lähipäiviksi on luvattu plussakeliä ja vesi-/räntäsadetta, ja senhän tietää miltä tuolla ulkona sitten näyttää. Siihen vielä pakkasta päälle niin jo on ensiapupoleilla taas kiirettä. Voi että mä VIHAAN talvea. Pimeä ei haittaa, mutta VIHAAN lunta, VIHAAN loskaa ja kaikkein eniten VIHAAN kylmää. 

Aikataulut ovat heittäneet sen verran kuperkeikkaa, että olisin päinvastaisista ennakkotiedoista poiketen sittenkin päässyt blogipikkujouluihin, mutta PMS on saanut ärsyyntymiskynnykseni niin alhaalle, että puraisisin luultavasti joltakulta onnettomalta pään poikki - jään siis kotiin. Äh.

Vuoden viimeinen tentti takana, ja siitä jäi varsin hyvä fiilis. Jo luennot olivat mielenkiintoisia, ja vaikka tenttikirjojen lukeminen jäi (yllätysyllätys) viime tippaan, niiden sisällön omaksuminen tuntui vaivattomalta. Jopa tenttikysymykset olivat hyviä, ja innostuin kirjoittamaan pitkät pätkät mm. Ylen julkisen palvelun velvoitteista kun kysymyksessä ihan erikseen pyydettiin omaa mielipidettä ja sen perusteluita.

Nyt on sitten aikaa keskittyä kaikkiin kivoihin joulujuttuihin. Ja pleikkari kolmoseen. Se on asunut meillä jo jonkin aikaa, mutta en ole ehtinyt kuin kerran kokeilemaan. Menee aivan hukkaan minun pelaamisellani mokoma vekotin, sillä lempparipelini on edelleen aikanaan pleikkari ykköselle hankittu Crash Team Racing, ja ilokseni se toimii hyvin kolmosessakin. Kolmonen oli kyllä törkeän hintainen, varsinkin, kun halusimme 60 gigan mallin, sillä kun talossa on kaksi pleikka kakkosta ja hyllymetri pelejä, halusimme vehkeen, jossa myös nuo pelit toimivat. Tosin paketissa oli toinen ohjain ja kaksi ihan ok peliä (jotka kaupoissa näyttävät pyörivän 60-70 euron hinnoissa),  joten hintaeroa 40 gigan vehkeeseen (jossa siis ykkösen ja kakkosen pelit eivät toimi) ei lopulta juuri jäänyt. Mutta oli se silti sikahintainen vaikka miten päin vääntäisi.

Jos tentti ei olisi mennyt hyvin ja kurssi ollut mielenkiintoinen, voisin melkein epäillä olevani väärällä alalla. Kolmosen hankkiminen lähti nimittäin siitä, että mies on jatko-opintoihin liittyvällä seminaarikurssilla, jossa he tekevät jotain (älä kysy mitä, en tiedä) pleikkari kolmoseen liittyvää! Kurssin osallistujilta on vähän mopo karannut käsistä, sillä seitsemästä jätkästä neljä on jo hankkinut kolmosen kotiinsa. Mieskin räplää pleikkaria kaikki illat, tosin ei juurikaan pelaa. Ei meidän kursseilla vaan pääse leikkimään kivoilla härpäkkeillä! Epistä, sanon minä.

Oikeasti suurin hyöty vekottimesta on mediakeskuksena. Meillä on yhdessä kotitietokoneista digikortti (tai kolme oikeastaan, taaskaan ei kannata kysyä miksi), ja esim. leffoja tallennetaan paljonkin koneelle. Nyt niitä ei tarvitse enää polttaa dvd:lle, vaan koska kolmonen on olohuoneessa (tietokone ei) ja verkkoon liitettynä, onnistuu koneelle tallennettujen leffojen katselu sen kautta suoraan olohuoneen telkkarista. Kätevää. Tai siis olisi varmaan kätevää jos osaisin käyttää sitä.

Ylen aamu-uutisista poimittua:

Nuoret ja ikääntyneet arvottavat perusoikeudet eri tavalla.
Huono työilmapiiri vaikeuttaa työntekoa.

Ei taida Suomessa näin itsenäisyyspäivän alla tapahtua juuri mitään kun kotimaan uutisointi on tuota tasoa.

Faija on lähdössä vaimonsa kanssa perjantaina kahdeksi viikoksi Dubaihin ja tuli jo eilen Helsinkiin. He ovat kaksi yötä Hotelli Vaakunassa, ja kutsuivat meidät käymään eilisillaksi. Ja onnistuivatpa yllättämään.
 
Tapasimme sovitusti hotellin aulassa, jossa isä ja vaimonsa nappasivat lapset mukaansa ja ohjasivat minut ja miehen kymppikerroksen Ravintola Loisteeseen, jossa meille oli varattuna pöytä - ja piikki auki. Mikäs sen mukavampaa, hämmästyksestä selvittyämme vietimme rentouttavan parituntisen ihan kahdestaan sillä aikaa kun isä ja vaimonsa kierrättivät lapsia Stockkan leluosastolla ja syöttivät heille kahvilassa herkkuja.

Kerrankin ei tarvinnut miettiä laskua, enkä tosiaan miettinyt, en edes katsonut summaa kun kuittasin sen lisättäväksi faijan huoneen laskuun! Mutta kun minä olen mitä olen ja tykkään laskea kaikenlaista ja koko ajan, en voinut sille mitään, että myöhemmin illalla olin puolivahingossa laskenut sen mukaan, mitä ruoka- ja viinilistasta oli jäänyt mieleen, että teimme yhteensä arviolta reilun 130 euron laskun. Ei kyllä omalla rahalla raaskisi.

Ruoka oli todella hyvää ja illan vaikutus käsittämättömän piristävä. Taas jaksaa. Kiitos isä.

Nukkumiseni on mennyt aivan mahdottomaksi touhuksi - tai siis se että en nuku. Tarpeeksi ainakaan. Illalla käyn aina ylikierroksilla, ja vaikka tekemiset saisikin sysättyä syrjään ja myöhemmälle, aivot surraavat miljoonaa asiaa eikä nukkumaan kannata edes yrittää. Uni ei vaan tule.

Aamulla on kuitenkin noustava ylös. Tällä hetkellä luennot ja kaikki muukin pakollinen painottuu iltapäiviin, joten voisin hyvin mennä nukkumaan pariksi tunniksi kun lapset ovat lähteneet kouluun, mutta arvatkaa vaan menenkö? Just niin. Joka ilta (tai siis yö) nukkumaan mennessä kauhistun kun kello on niin paljon ja nukkumisaikaa jäljellä niin vähän ja päätän ottaa aamupäivällä pienet unet, mutta vaikka herääminen on tuskaa, piristyn pakollisen parin tunnin ylhäällä olemisen ja aamuhommien aikana niin paljon, että en sitten koskaan kuitenkaan mene uudestaan nukkumaan. Tai kerran olen mennyt, mutta niiltä unilta herääminen vasta helvettiä olikin, ja sen jälkeen koko päivä meni pää sumussa ja ärtymyskäyrä taivaissa.

Pitäisi keksiä jotain nerokasta, jolla saisi aivot lepotilaan illalla ja filmin poikki tarpeeksi moneksi tunniksi.

Lähipäivien Hesarissa (oliskohan ollut eilisessä) käsiteltiin Jokelaan liittyen psykologitilannetta kouluissa. Jutussa todettiin, että lukioissa koulupsykologeja ei ole tarpeeksi, mutta peruskoulun puolella, etenkin alakouluissa tilanne on hyvä. Hah. Saako nauraa?

Meidän tytöllä epäillään jonkinlaista hahmotushäiriötä (lukihäiriön tyyppistä juttua), ja seuraava askel on koulupsykologin tekemä järeä testipatteri. Juttelin joku aika sitten psykologin kanssa puhelimessa, ja tytön asioita läpi käytyämme hänkin oli sitä mieltä, että perusteellinen testaus on ehdottomasti tarpeen. Paitsi että psykologi on täyteen buukattu syyslukukaudella. Samoin kevätlukukaudella. Tyttö siis pääsisi testeihin vasta ensi syksynä!!!

Mistä ihmevinkkelistä tätä pitäisi katsoa nähdäkseen tilanteen hyvänä? Kysynpähän vaan.

Meidän kohdalla tämä tarkoittaa suuntaamista yksityiselle puolelle, sillä vuosi on alakouluikäisen kehityksen kannalta helvetin pitkä aika odottaa. Testaus maksaa 500 eurosta ylös, ja kyllä sen rahan saamme jostain kaivettua, mutta pointti onkin se, että tämän ei kuuluisi mennä näin! Suututtaa.

Meillä on taas vaihteeksi sairasteltu, kaksi tytöistä on ollut flunssassa ja pari päivää poissa koulusta. Eikö tämä ikinä lopu!? En muista että olisimme koskaan sairastaneet näin paljon kuin tänä vuonna. Täytyy pitää kaikki sormet ja varpaat ristissä, että säästyisimme tänä talvena influenssalta - alkuvuodesta se kävi koko perheen läpi. Ei kivaa. Sairastelusta tuli mieleen, että pojalle jäi Stevens-Johnssonin syndroomasta jotain häikkää silmiin. Saa nähdä mitä sen kanssa käy, miten pääsee lisätutkimuksiin jos sairaanhoitajien lakko alkaa.

Mitäs muuta? Ei ihmeempää, opiskelen (erittäin laiskasti), roikun netissä (aivan liikaa), neulon (aloitan töitä enenmmän kuin saan valmiiksi), odotan joulua (rakastan sitä, ilman stressiä!), harjoittelen hurahtaneen hullun kiilto silmissä uutta harrastustani (teen koruja, silmukkamerkkejä, kirjanmerkkejä, kännykkäkoruja jne. helmistä ja hopealangasta) ja sumplin liian täyden kalenterin kanssa. Loppuvuodelle olisi käyttöä muutamalle ylimääräiselle viikonlopulle.

Hmm, meinasin jatkaa, että olen säästynyt lähes jokaisena syksynä alkavalta manialta (josta talven tullen rysähdän vauhdilla alas), mutta tuo edellisen kappaleen teksti kertoo kyllä jotain muuta... No, ehkä en ole niin korkealla kuin yleensä, ja siitä johtuu tämä tunne, että en saa mitään aikaiseksi. Tai sitten se johtuu siitä, että opiskelujen suhteen olen to-del-la saamaton ja laiska. Mutta eipä tuo maailmaa kaada, talven lähestyessä täytyy keskittyä vain siihen, että pudotuksesta selviää tänäkin vuonna hengissä.

Pakkoluovutus. Käväisy postilaatikolla pakotti kylmän tosiasian eteen. Eilinen saa jäädä minun osaltani tämän vuoden viimeiseksi päiväksi avokantaisissa kengissä. Joka syksy se on edessä, ja aina tuntuu yhtä pahalta.